Aamusivuja kirjoitettu rapia tunti taas. Varattava niitä varten reilusti aikaa, että saa ajatella ja kirjoittaa rauhassa. Ei käsin kirjoittaminen mitään helppoa ole, mutta jatkuva harjoittelu palkitsevaa.
Viikolla 40 siirsin tähän mennessä kirjoittamani aamusivut uusiin Ikeasta ostamiini pahvilaatikoihin, jotka ovat 26 senttimetriä korkeita ja vetävät noin kaksi ja puoli tuhatta A4-liuskaa per laatikko. Sentin korkuiseen pinoon mahtuu noin sata liuskaa.
Täysiä laatikoita syntyi yhteensä neljä, viides täyttyi yli puoleen väliin liuskapinon ollessa siinä 15 sentin korkuinen. Olen kirjoittanut siis noin 11 500 liuskaa käsin aloitettuani aamusivujen kirjoittamisen 6.11.1999. Tarkkaa määrää en tiedä, koska en jaksa laskea noita yksitellen. Hiki tulee laatikoita siirtäessä, painavat niin paljon.
Alan olla aika simahtanut jo, kohta muutamaksi tunniksi unta palloon. Sitten aamusivut taas.
Parvekkeella kirjoittamisen saa kohta unohtaa. Tänä aamuna mennessäni parvekkeelle kirjoittamaan lämpöä oli lasien sisäpuolella 12,6 astetta. Lopetettuani vajaan tunnin kuluttua lämpö oli noussut 15,3 asteeseen. Sormet menivät taas vähän kohmeeseen, vaikka sytyttämäni kynttilät lämmittivätkin jonkin verran. Talvea ja kaikkein pimeintä vuodenaikaa kohti.
Kun avasin tänä aamuna oven parvekkeelle, siellä oli lämpöä 9,9 astetta. En mennyt heti kirjoittamaan, annoin lämmön vähän nousta.
Aloitettuani kirjoittamisen lämpö oli ehtinyt nousta jo 13,7 asteeseen. Sytyttämäni kuusi kynttilääkin alkoivat lämmittää.
Oli pilvistä, sateista ja pimeää, ilmankosteus 70 prosenttia.
Lopetellessani kirjoittamista tunnin ja vartin kuluttua parvekkeen lämpö oli noussut jo 15,7 asteeseen. Pilvet olivat väistyneet ja aurinko alkoi pilkahdella, ja ilmankosteuskin oli laskenut jo 59 prosenttiin, mikä tiesi mukavampaa oloa.
Pilvet olivat väistyneet ja aurinko alkoi pilkahdella, ja ilmankosteuskin oli laskenut jo 59 prosenttiin, mikä tiesi mukavampaa oloa.
Sateisella ilmalla oireita on aina paljon enemmän. Tänään aamulla myös keuhkoissa tuntunut astmaattista ärsytystä.
Mutta tuo Lidlistä ostettu sääasema on oikein hyvä. Se toimii langattomasti satelliitin välityksellä, ja itse anturi on sijoitettu parvekkeen ulkopuolelle. Sisällä olevaa sääasemaa voi siirrellä, mihin haluaa.
Paskanmarjat, vointi on laskenut kuin lehmänhäntä.
Huomasin olevani huonossa kunnossa jo kävellessäni iltapäivällä metrolle.
Olin syönyt vain vähän suklaata ja leipää, ja alkoi heikottaa.
Ajattelin mennä syömään jonnekin, jos se auttaisi. Mutta mitä söisin?
Olin vähän kahden vaiheilla, menisinkö syömään Mäkkäriin yhden Fiestasalaatin. Se on oikea kaloripommi, mutta täynnä kasvisten voimaannuttavia vitamiineja ja hivenaineita.
Vai poikkeaisinko uudessa etnisessä ruokapaikassa? Sen buffettia en ollut vielä kokeillut.
Epäilytti vähän, mutta päätin uskaltaa. Jouduin pulittamaan 8,50 euroa koko lystistä, juomana vesi.
Alkoi kaduttaa nostaessani ruokakaukaloiden kansia, astiat olivat tyhjentyneet ja epämääräisessä kunnossa.
Kysyin, mitä keitto on. Kuulemma linssitomaattikeittoa.
Päätin ottaa ensin sitä. Se oli suolatonta, mutta syötävää.
Sitten muun ruoan kimppuun.
Otin ensin salaattia - sitä, mitä oli enää jäljellä, eli ei juuri mitään. Kaikki vihreä salaatti oli loppu ja vain jotain rusehtuneita jämiä jäljellä. Poimin salaattiastioista pari epämääräistä paprikanpalaa, etikkakurkkuja ja oliiveja. Eipä tullut salaattilautaselle kummoista annosta.
Jospa saisi vielä vähän tukuisampaa syötävää.
Pitkulaisessa vuoassa oli jotain pohjaantakertunutta riisiä. Koska valinnanvaraa ei ollut, sitä oli otettava.
Entä kastiketta? Vieressä oli jotain ruskeaa lientä, jossa lillui vihreiden kasvisten kantoja. Kauha oli uponnut kahvaa myöten syvälle liemeen, mutta sillä sitä liemeä oli otettava.
Entä jotain lihaa? Vieressä oli iso kaukalo, joka oli nähnyt parhaat hetkensä jo aikaa sitten. Nesteessä lillui epämääräisiä kappaleita, pääasiassa luuta. Saadakseen lihaa lautaselle oli noukittava niitä luisia kappaleita.
Kolmannessakin kaukalossa oli jotain nestemäistä, mutten yhtään tiennyt mitä, enkä viitsinyt edes kokeilla, koska kauha oli vajonnut kokonaan soossin sisään.
Pitkin hampain söin riisin, soossin ja salaatin jääveden kera. Lisää ei tehnyt mieli, mutta nälkä oli vielä.
Hain vähän linssitomaattikeittoa lisää, se ei ollut hyvää, mutta pakko syödä nälkänsä pitimiksi jotain.
Pettynyt koko paikkaan ja palveluun. Paikassa ei ollut muita asiakkaita kuin pari tummaa miestä.
Paikka ei tulisi menestymään, se oli varmaa. Kukaan ei maksaisi sellaisista pöperöistä kahta kertaa.
Tehdessäni lähtöä ajattelin, sanoisinko jotain. Päätin sanoa. Sanoin ruoasta maksun veloittaneelle, etteivät laatu ja hinta kohdanneet, että kaikki ruoka oli ollut loppu. Mies alkoi heti hyvitellä ja sanoi, että ruokaa on kyllä, haluanko lisää tai mukaan. Sanoin, että en, kiittelin ja lähdin.
Mutta koska paikan toisella puolella oli baari, pohdin, menisinkö perään vielä yhdelle oluelle. Olut oli kyllä hyvää, mutta vatsa alkoi ryllätä.
Sitten olutkin loppui ja lähdin pois.
En ollut maistanut lähes kuukauteen punaviiniä. Viimeinen kerta oli ollut 22. syyskuuta, kaksi 12 senttilitran annosta sisilialaista punaviiniä. Jos tekisin revanssin ja ostaisin Alkosta pienen punaviinipullon, ajattelin. Kotona oli pari viinikannua, mutten viitsinyt avata niitä vanhenemaan.
Alkossa nuori mahakas naismyyjä tuli heti tiedustelemaan, voisiko auttaa. Ajattelin, oliko hän päissään. Vatsasta päätellen nauttinut ainakin aika paljon, sellaista vatsaa ei saa pelkällä syömisellä. Entistä punaviinivatsaista ei voinut jymäyttää, juominkien loppuessa vatsakin oli kutistunut.
En huolinut naismyyjän apua, sanoin löytäväni itsekin. Pieniä viinipulloja etsin, parin kolmen desin, maistaakseni vain vähän viiniä. Löysinkin pienten viinipullojen paikan, jossa jokin uutuustuote oli loppunut. Nähdessäni naismyyjän uudestaan kysyin siitä viinistä ja tämä kävi tarkistamassa, muttei varastossa ollut mitään. Sanoin tulevani alkoholista sairaaksi, että olisin halunnut maistaa vain vähän punaviiniä.
Mutta koska pienten viinipullojen valikoima oli niin huono, ne eivät kiinnostaneet enempää. Ottaisinko tilalle jotain muuta, normaalin kokoisen pullon? Löysin yhden italialaisen punaviinin, jossa oli vähän jäännössokeria. Päätin ottaa sen, ja menin kassalle.
Päästyäni kotiin olin jo muuttanut mieleni. En avaisikaan viinipulloa, tulisin siitä vain sairaaksi, sairaammaksi kuin olin jo. Ruoka ja olut olivat tehneet tehtävänsä, olo oli jo tarpeeksi kamala.
Myös aamusivujen kirjoittaminen aiheuttaa yhtä ja toista. Lunastaneet paikkansa elämässäni ja osoittaneet tarpeellisuutensa päivästä päivään. Kirjoitan ne joka tapauksessa, sain sitten muuta aikaan tahi en. Mutta jos en saa muuta aikaan, kirjoittelen vain aamusivuja, joka sekin olisi aika turhauttavaa. Niiden ideahan on juuri kapasiteetin lisääminen, ja sen ne tekevät pirullisen hyvin, ei pelkästään teoriassa vaan myös käytännössä. Nehän ovat jatkuvaa itseanalyysiä. Itse voi lukea kirjoittamastaan tekstistä, kuinka päivä on kulunut ja mitä on saanut aikaan. Aamusivuja ja itseään on turha huijata. Ne ovat kuin moottori, joka ei lakkaa pyörimästä ja jauhamasta. Turha selittää, jos ei saa mitään aikaan. Tulee aina uusi päivä ja uudet aamusivut.
Ennen kuin alan pakertaa niitä, olisiko vielä jotain tehtävää? Aina on, sellaista hetkeä ei tulekaan. Jos sattuu olemaan yöllä hereillä, sekin on hyvää aikaa, ihan yhtä hyvää aikaa kuin päivällä. Aamusivut auttavat olemaan piittaamatta siitä, mitä muut mahdollisesti tuosta ajattelevat, se on heidän ongelmansa. Minun ongelmani on se, kuinka saan ajan riittämään ja jaksaisin kaiken. Tiukkaa tekee, enkä jaksakaan kaikkea. Mutta edes jotain, jotain muutakin kuin aamusivut...
Enkä voi nukkua edes väkisin, en tajua koko ideaa ollenkaan. Jos olen hereillä, niin sitten olen.
Mutta edes jotain, jotain muutakin kuin aamusivut...
Ja tuo se vasta hiertääkin. Mikä on tärkeää tässä elämässä? Sekö, että kulkee vain kuin unessa päivästä päivään eikä edes tajua elävänsä ainutkertaista elämää?
Mutta jos tajuaa elävänsä ainutkertaista elämää, eikö se juuri laita miettimään, miten tätä elämää kannattaisi elää. Aamusivut auttavat siinäkin; ei halua päästää yhtään päivää pois ennen kuin on saanut siitä kylläkseen, vaikka pitkälle aamuyöhön tai aamuun saakka. Mitä hyötyä on, jos syytän toisia siitä, etten elänyt? Se elämä joka tapauksessa menee - johonkin, otan siitä vastuun tahi en.
Elämä on uni, joka kannattaa elää nyt. Kauniita unia :)
Viikolla 40 siirsin tähän mennessä kirjoittamani aamusivut uusiin Ikeasta ostamiini pahvilaatikoihin, jotka ovat 26 senttimetriä korkeita ja vetävät noin kaksi ja puoli tuhatta A4-liuskaa per laatikko. Sentin korkuiseen pinoon mahtuu noin sata liuskaa.
Täysiä laatikoita syntyi yhteensä neljä, viides täyttyi yli puoleen väliin liuskapinon ollessa siinä 15 sentin korkuinen. Olen kirjoittanut siis noin 11 500 liuskaa käsin aloitettuani aamusivujen kirjoittamisen 6.11.1999. Tarkkaa määrää en tiedä, koska en jaksa laskea noita yksitellen. Hiki tulee laatikoita siirtäessä, painavat niin paljon.
Täytyy myöntää, että panttaan kirjoittamista, koska olen niin vihainen. Vihan tuli. - Mietittävä, mihin sen ohjaa, mitä sillä kärventää.
Mutta aamusivut syntyvät aina, lokakuussa 98 liuskaa taas. Muina päivinä kolme liuskaa, paitsi 19.10., 20.10. ja 22.10. neljä liuskaa ja 26.10. viisi liuskaa.
Täytyy myöntää, että panttaan kirjoittamista, koska olen niin vihainen. Vihan tuli. - Mietittävä, mihin sen ohjaa, mitä sillä kärventää.
Mutta aamusivut syntyvät aina, lokakuussa 98 liuskaa taas. Muina päivinä kolme liuskaa, paitsi 19.10., 20.10. ja 22.10. neljä liuskaa ja 26.10. viisi liuskaa.
Kuvausta kirjoittamastani viidestä liuskasta: Jo on helvetti!
Syntymässä myös tosi pitkä kirjelmä, johon paketoin koko paskan ja laitan eteenpäin, useampaankin paikkaan.
Mutta aamusivut syntyvät aina, lokakuussa 98 liuskaa taas.
Juna se vaan puksuttaa eteenpäin. Neljäs päivä menossa ja aamusivuja rustattu tässä kuussa taas jo 12 liuskaa, kolme liuskaa per päivä. Oikea käsi on vaan vähän kohmeessa, parvekkeella kirjoittaminen on pakko kohta lopettaa. Olen sanonut niin jo kauan, mutta aina änkeän sinne. Viimeistään pakkasten tullessa on luovutettava ja siirryttävä sisätiloihin kokonaan.
Neljäs päivä menossa ja aamusivuja rustattu tässä kuussa taas jo 12 liuskaa, kolme liuskaa per päivä. Oikea käsi on vaan vähän kohmeessa, parvekkeella kirjoittaminen on pakko kohta lopettaa.
Mitähän sitten... Ei nuo aamusivut ole ainoat, mitä kirjoittelen. Kirjoittelen kaiken aikaa myös päässäni, jo aamuisin ennen ylösnousua, päivisin, iltaisin, öisin... Välillä on hirveän hauskaa kuvitellessani kaikkea omassa elokuvateatterissani, eikä aika tule koskaan pitkäksi. Aivoni pursuavat kaikenlaisia kirjoituksia, niitä on joka lähtöön. Se harmittaa vain, että niin pienen osan kaikesta pystyy oikeasti kirjoittamaan. Olisi hienoa tulostaa juttuja suoraan omasta pääkkösestään ilman hidasta ja työlästä kirjoittamista.
Joskus se ehkä vielä onnistuu, tuskinpa omana aikanani vaan, ks.
Se harmittaa vain, että niin pienen osan kaikesta pystyy oikeasti kirjoittamaan.
Vain tärkeimmät asiat pääsevät läpi ja myös sairaudet rajoittavat. Mielikuvitus lentää ja todellisuus rampauttaa. Ihmisen osa tässä matosessa maailmassa.
Vain tärkeimmät asiat pääsevät läpi ja myös sairaudet rajoittavat. Mielikuvitus lentää ja todellisuus rampauttaa.
Puolen yön aikaan lepäämään sänkyyn, kerätäkseni voimia iltatoimien tekoon. No sinnehän simahdin ja heräsin neljän aikaan aamulla vasen poski kipeänä, enhän ollut ottanut yötä vasten mitään rohtojanikaan.
Ihmettelyä sitten neljän aikaan, mitä ihmettä tekisin. Jatkaisinko nukkumista vai nousisinko ylös. Mutta poski ei rauhoittunut eikä uni tullut ja ajatukset alkoivat raksuttaa.
Parvekkeen ovi on jo auki, etten jäätyisi kirjoittaessani.
Kyllä puolessatoista tunnissa kroppa ehtii jäähtymään, kalisuttaa vieläkin vähän ja kädetkin ovat vähän kohmeessa. En selvinnyt tällä kertaa edes kolmella liuskalla, vaan oli pakko aloittaa vielä neljäs. Mutta kolmenkin liuskan vaatima aikamäärä vaihtelee. Kirjoittaessa ajatukset karkailevat ja on koottava itseään. Iloinen yllätys, jos aamusivut syntyvät alle tunnissa, venyvät usein. Eli viikottain tulee kulutettua melkoinen aikamäärä jo pelkkään käsin kirjoittamiseen.
Sitten muistin, että oli juuri 6.11. aloittaessani kirjoittaa aamusivuja käsin vuonna 1999. Eka yritys oli ollut jo kuun alussa näpyteltyäni aamusivuja tietokoneella. Se olisi ollut paljon helpompaa, mutta ilmenikin, että käsin on raapustettava.
Mutta nyt tulee jo 12 vuotta täyteen. Tänään viisi liuskaa.
"Olen taikurilääkäri ja taikonut sairauden näkymättömiin taikurijärjestön ylimmän toimielimen ohjeiden mukaan. Homesairauksia ei ole olemassa eikä niitä tutkita. Kun niitä ei tutkita, niitä ei ole olemassa. Yksinkertaista, mutta totta.
Hokkuspokkus vain, ja koko sairaus on kadonnut. Ei Suomessa mitään homesairautta sairasteta. Me lääkärit olemme mestareita taikomaan oireet pois. Käännämme vain selkämme ja sanomme näkemiin ja se on siinä: hyvin helppohoitoinen sairaus, jota ei ole edes olemassa.
Emme voi kuin noudattaa taikurijärjestön ohjeita. Jos taikurinsauvalla heiluttamisen jälkeen on vielä joitain oireita, kannattaa pyytää lähetettä mielisairaalaan ja hoitaa asia sitä kautta kuntoon. Homesairauksia ei ole olemassa. Olen pätevä korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoistaikuri ja sanon aina viimeisen sanan.
Emme tutki homesairauksia, asia on loppuunkäsitelty."
Koska Homesairaiden tukifoorumi on toistaiseksi kiinni ja saa pysyäkin kiinni, kopioin kirjoittamani jutun edelliseen viestiin. Ei ole voimia eikä haluja revitellä energioitaan joka paikkaan.
Tätä foorumia pidän toistaiseksi auki, jos en muuhun päädy. Jos tarvetta huilimiseen ja hermolepoon, sitten se tulee. Katsotaan...
Eilen ja tänään on ollut tuotteliasta murrosaikaa, ks. Pedonmerkki
Eilen ketjuun syntyi kolme kirjoitusta, tänään yksi, josta sain idean kirjoittaessani aamusivuja kuuden jälkeen vajaan tunnin. Oli vaan niin kiire lähtö lääkärille, että pedot ja raatelijat oli jätettävä mielen pohjalle kypsymään. Mutta kun tulin kotiin, otin vain kahvia ja aloin kirjoittaa tarinaa heti.
Tänään työstetty kokemuksia aamusivuihin viiden liuskan verran yli kolme tuntia. Harmittaa, että joutuu kirjoittamaan käsin välillä niin paljon, mutta sillä tavoin asiat saa mielestään pois ja voi jatkaa eteenpäin.
Neljä puheluakin on tullut jo tänään; ensimmäinen, kun lepäsin vielä sängyssä ja olin zapperin piuhoissa kiinni. Toinen, kolmas ja neljäs kirjoittaessani aamusivuja, joita en katkaise mielellään puheluiden takia. Koko ajatuskuvio menee sekaisin ja kirjoittaminen häiriintyy. Mutta jos sama henkilö soittaa useamman kerran, voi olla joku hätä ja syytäkin vastata.
Tänään työstetty kokemuksia aamusivuihin viiden liuskan verran yli kolme tuntia.
Päästyäni neljännelle liuskalle olin ihan hyytynyt. Pakko syödäkin jotain saadakseen energiaa. Luen Kirkko & kaupunki -lehteä samalla, siinä on paljon hyvää asiaa. Sen jälkeen jatkan vielä neljännnen ja viidennen liuskan loppuun.
Joulukuun 1. päivä, kolme aamusivuliuskaa takana jo.
Jätän liuskat aina avoimiksi, jos myöhemmin saman vuorokauden aikana tulisi kova tarve kirjoittaa lisää. Kirjoittaessani jätän luvun sulkeiden sisällä tyhjäksi. Vasta seuraavana aamuna ennen uusien aamusivujen kirjoittamista merkitsen kokonaisluvun sulkeiden sisään:
1 (3)
2 (3)
3 (3)
Jos liuskoja on enemmän, suluissa oleva numerokin kasvaa:
Marraskuun saldo: 99 aamusivua.
Tammi-marraskuu: 1162 aamusivua.
Joulukuun aamusivut vielä puuttuvat, että voisi laskea koko vuoden saldon.
Pakerrettu joulukuussa aamusivuja 109 liuskaa, joten koko vuoden 2011 saldona 1271 liuskaa.
Rankin kirjoituspäivä itsenäisyyspäivän jälkeen 7. joulukuuta, jolloin aamusivujen kirjoittaminen aloitettu seitsemän jälkeen nukkumatta yöllä yhtään. Silkalla tahdonvoimalla kuusi liuskaa nukkuen perään 2 x 2 tunnin unet, jonka jälkeen kirjoitettu vielä kolme liuskaa, kokonaissaldona yhdeksän käsin kirjoitettua liuskaa.
Muttei univelkaa saanut kuitattua seuraavanakaan yönä, jolloin heräsin pojan yskään jo viiden jälkeen ja aamusivujen kirjoittaminen oli lopetettava kolmannen liuskan alkuun terveyskeskukseen ehtiäkseen, jossa olimme jo kahdeksalta - turhaan, sillä kaikki akuuttiajat menivät nenämme edestä vain parissakymmenessä minuutissa.
Menimme ihmettelemään sitä S-marketiin, joka ainoana oli auki niin aikaisin. Kaupan aulassa tapasin kirkon tilaisuuksista tutun naisen, jonka kanssa aloin jutella terveyspalveluista ja homeongelmasta. Sain naiselta vinkkejä uutta koitosta varten, muun muassa raput ylös juoksemalla pääsee nopeammin vuoronumeroa painamaan kuin kulkemalla hissillä. Rammoilla ei ole niissä skaboissa mitään mahista. Lisäksi nainen kertoi sairastuneensa vapaaehtoisessa työssä homeesta niin pahasti, että meinasi kuolla. Keuhkot olivat ihan tulehtuneet, muttei lääkäreiltä saanut edes lähetettä kuvauksiin. Lopulta nainen muutti meren rannalle kuolemaan, jossa alkoikin toipua. Yhtä hyvä tuuri ei käynyt toisella vapaaehtoisella työntekijällä, joka kuoli samoihin oireisiin vain kolmekymppisenä. Mutta koska tämä oli ollut tupakoitsija, sitä pidettiin syynä kuolemaan. Myöhemmin kaupungin omistamassa tilassa tehtiin homeremontti, nainen kertoi. Tultuani sitten tuon jälkeen kotiin jatkoin aamusivujen kirjoittamista iltapäivällä kolmannen liuskan loppuun.
Seuraavanakaan yönä en nukkunut yhtään paremmin tai enempää. Aloitin aamusivujen kirjoittamisen jo ennen kuutta ja jätin ne taas kolmannelle liuskalle kesken ehtiäksemme terveyskeskukseen vieläkin aikaisemmin, ennen kuin se edes aukeaa.
Olemme paikalla jo puoli kahdeksalta muiden jonottajien joukossa. Markkinat ovat sairaan kovat; joka siinä ei pärjää, ei hoitoa saa.
Raskaan päivän jälkeen pääsen takaisin kotiin ja kirjoittamaan aamusivut loppuun.
Pakerrettu joulukuussa aamusivuja 109 liuskaa, joten koko vuoden 2011 saldona 1271 liuskaa.
Ennen kuin hylkään vanhan vuoden kokonaan kerrottava vielä visiosta, jonka sain kirjoittaessani vuoden viimeisiä aamusivuja 31.12.
Visiossa huone hohti valkoisuuttaan eikä lääkärien takit vähiten. Hohtavassa valkoisuudessa yksi lääkäri loihii sanomaan: "Ei meillä ole homesairaita", vaikka aivan huoneen alapuolella oleva kellarimainen, pimeä huone on täynnä homesairaita, jotka lojuvat sikin sokin tuskaisina ja ääneen valittaen, yskien, köhien, itkien, silmät valuvina, sieraimet punaisina... Se huone on kostea, pimeä, kylmä, ja siellä täällä on homekasvustoja. Katosta tippuu vesi alas ja sanoo: "Tip, tip, tip..." Kuin helvetti se paikka on, kaukana valkoisuudesta ja puhtaudesta, jossa lääkärit elävät kuin norsunluutornissaan, kaukana todellisuudesta.
Talletin visioni pääpiirteissään aamusivujeni toiselle liuskalle, ja siitä saisi hienon kuvan tai animaation.
Visiota voisi kehitellä eteenpäinkin... Ehkäpä jopa katon läpi tuleva vesi on lääkäreiden jätevesiä valuen homesairaiden päälle?
Ennen kuin hylkään vanhan vuoden kokonaan kerrottava vielä visiosta, jonka sain kirjoittaessani vuoden viimeisiä aamusivuja 31.12.
Visiossa huone hohti valkoisuuttaan eikä lääkärien takit vähiten. Hohtavassa valkoisuudessa yksi lääkäri loihii sanomaan: "Ei meillä ole homesairaita", vaikka aivan huoneen alapuolella oleva kellarimainen, pimeä huone on täynnä homesairaita, jotka lojuvat sikin sokin tuskaisina ja ääneen valittaen, yskien, köhien, itkien, silmät valuvina, sieraimet punaisina... Se huone on kostea, pimeä, kylmä, ja siellä täällä on homekasvustoja. Katosta tippuu vesi alas ja sanoo: "Tip, tip, tip..." Kuin helvetti se paikka on, kaukana valkoisuudesta ja puhtaudesta, jossa lääkärit elävät kuin norsunluutornissaan, kaukana todellisuudesta.
Talletin visioni pääpiirteissään aamusivujeni toiselle liuskalle, ja siitä saisi hienon kuvan tai animaation.
Visiota voisi kehitellä eteenpäinkin... Ehkäpä jopa katon läpi tuleva vesi on lääkäreiden jätevesiä valuen homesairaiden päälle?
Jaa, jaa, on niin paljon kaikkea muuta, ettei aamusivujen lisäksi ole ehtinyt tai malttanut juuri kirjoittaa.
Mutta kun vedin nyt torstai-iltana ostoskärryä kotiin, visio nousi mieleeni taas... Näin sieluni silmin siellä kellarikerroksessa myös ihmisen luita. Ja pääkalloja.
- Joku luuranko saattaa siellä jopa irvistää, rikkoen tabun homesairauden luonteesta.
Joskus täytyy viettää rokulia, levätä, ja tehdä asioita vähän eri tavalla.
Heräsin aamulla jo hirveän aikaisin, liian aikaisin siihen nähden, kuinka myöhään olin mennyt nukkumaan. Mutta poskiontelo oli hereillä taas - epäilen siitä erittyvän verenkiertoon aineita, jotka vaikuttavat valverytmiin. Yhdellä englanninkielisellä videolla mainittu asiasta, linkittänyt sen jo aiemmin talteen.
Vaan aamuun takaisin. Vaikka ajatukset olivatkin alkaneet jo laukata, jäin vielä sänkyyn lepäämään. Luonnostelin mielessäni edellistä visiotanikin lisää. En tullut maininneeksi, mutta se irvistävä luuranko voisi olla pystyssä jommassakummassa laidassa vähän kuvitteellisessa muodossa. Kaulassa voisi roikkua vielä plakaatti: Luulosairas. Periaatteena kuitenkin, että alakerrassa poteva sairas porukka elää todellisuudessa päinvastoin kuin siitä vieraantuneet hurskastelevat lääkärit yläkerrassa.
Luonnokset ovat kuitenkin luonnoksia vaan, jotkut niistä saavat tuulta siipien alle, toiset eivät. Mutta kautta aikojen taiteilijat ovat vaikuttaneet ja ottaneet kantaa taiteen kautta. Sitä paitsi luovuus tyrehtyy, jos ei ole rehellinen itselleen ja pyri totuutta kohti. Jo tuonkin takia luotan paljon enemmän taiteilijoihin kuin joihinkin latvalahoihin kehäraakkeihin, joita vain mädäntynyt systeemi pitää enää pystyssä.
Joskus täytyy viettää rokulia, levätä, ja tehdä asioita vähän eri tavalla.
Menen oikolukemaan kirjoittamani aamusivut ja kirjoittamaan kolmannen liuskan loppuun. Toivottavasti kaikki asiat mahtuvat noihin liuskoihin eikä tarvitsisi enempää pakertaa.
Mutta kun vedin nyt torstai-iltana ostoskärryä kotiin, visio nousi mieleeni taas... Näin sieluni silmin siellä kellarikerroksessa myös ihmisen luita. Ja pääkalloja.
Vasen jalkateräni oli nilkan yläpuolelta ulkosyrjään päin kipeä. Kärryn vetäminen onnistui paremmin oikealla kuin vasemmalla kädellä, paineentunteen sattuessa nilkkaan vielä enemmän. Mutta lepuuttaakseen oikeaa kättä raskasta kärryä oli pakko välillä vetää vasemmalla kädellä.
o o o
Jalka on vaan edelleen kipeä eikä paranemaan päinkään.
Ennen keskiviikkoa se oli oikutellut jo päivän pari ja äityä keskiviikkoiltaan mennessä oikein kunnolla. Epäilin kahta asiaa, että jalassa on joko jännetupin- tai laskimontukkotulehdus.
Jännetupintulehdus ei olisi huolettanut yhtään, vaikka voikin olla tosi sitkeä. Joskus nuorempana jouduin jopa antibioottikuurille jalan saamiseksi kuntoon.
- Mutta jos verisuonessa on jokin tukos, onhan se paljon huolettavampaa. Sellaista ei kannata päästää pahaksi. Sitä paitsi minulla on lapsi, josta haluan huolehtia ja jolle hyvinvointini on tärkeää.
Pohdin vaan, pitäisikö lähteä käymään päivystyksessä. Poika tarttui siihen, ja matkaan olisi pitänyt lähteä heti. Mutten suostunut, halusin pestä itseni puhtaaksi saunassa ja laitella kuntoon rauhassa. Ja jouduin sanomaan taas pojalleni, ettei hermostumisesta ole mitään hyötyä, että päinvastoin se haittaa kaikkea. Kun pysyttelee rauhallisena, elimistö jaksaa paljon paremmin. Opin tuon viimeistään poliotalvena 1984-85, jolloin en osannut isoäidiltäni saamiani neuvoja vielä noudattaa. "Tärkeintä on mielenrauha", isoäiti sanoi ja oli oikeassa. Levollisessa kehossa verenpainekin pysyy matalalla, ei tule mitään stressi- tai paniikkireaktioita, ja voimavaroja säästyy.
Aloin jopa keitellä kahvia termariin ja pakata eväitä mukaan. Päivystyksessä voi mennä kauankin ja suu kuivana on tylsää nuokkua ja odottaa, odottaa... Piti ajatella myös kuljettajaa, että tämäkin jaksaisi paremmin ja olisi vähemmän äreä. Pojalla oli isästään aika tuoreita kokemuksia, kun olivat käyneet keuhkokuvassa ja verikokeissa. Isä oli ollut niin kiireinen ja ikävän oloinen, että poika päätti lähteä nyt mukaan tarkistamaan, että saan hyvää kohtelua. - Eihän hänen olisi tarvinnut, vaikka hänen huolenpitonsa lämmittääkin. Mikä urhea ritari hänestä onkaan tullut kasvaessaan aikuiseksi.
o o o
Päästyämme sitten Marian sairaalan pihalle ikävät mielleyhtymät nousivat mieleeni taas. Se piha... Muistin, kuinka 20-vuotiaana olin kävellyt siellä arkana saadakseni apua pitkään jatkuneisiin vatsavaivoihin. Oli jo torjuttu ja pompoteltu niin paljon, että avun pyytäminen oli vaikeaa. Ja vaikken pystynyt enää juuri kävelemään ja vatsani oli turvonnut kuin ilmapallo, minua huolestutti se, olinko tarpeeksi sairas mennäkseni päivystykseen. Rohkeninkin hiippailla vain jostain takaovesta enää. Kehoni viestitti: anteeksi, että olen sairas; anteeksi, että olen olemassa...
Nyt samalla pihalla kolmekymmentä vuotta myöhemmin ymmärrän sitä nuorta ihmistä, joka olin, mutten ole sama enää. Minusta on tullut oman elämäni silminnäkijä ja itseni paras ymmärtäjä.
Pystyn esimerkiksi arvostelemaan saamaani kohtelua, onko se ollut asianmukaista ja hyvää. Yhä enemmän olen tullut myös tietoiseksi siihen liittyvistä esteistä. Jos ei pysty välittämään kaikkea oleellista, tärkeät tiedot voivat jäädä pimentoon.
o o o
Päivystyksessä ensin hoitaja haluaa nähdä jalkani. Seison vastaanottoluukun takana ja hän pyytää minua riisumaan sukkahousuni.
Häh, siinä aulassako? - Eikun voisi mennä vessaan riisumaan ja tulla ilman sukkahousuja takaisin, hoitaja viestittää. - Mutta kun on nämä pitkävartiset saapikkaatkin, yritän. Eihän niiden läpi näe mitään...
Joten hoitaja antaa periksi ja katsoo jalkaani tutkimushuoneessa. Näytän hänelle pari suonikohjuihini liittyvää paperia takaisinvirtauksesta yms. Sen jälkeen hoitaja laittaa minut odottamaan lääkäriä aulaan, jonne saattajanikin ovat jo saapunut.
Menemme istumaan pöydän ääreen, ja avaan pehmustetun kylmälaukun, joka näyttää ihan tavalliselta kassilta. Avaan vetoketjun ja otan esiin kahvitermarin, ja kaadan kuppeihin kahvia. Mukana on myös nektaria, suklaata ja banaania.
Hörppään vähän kahvia ja otan yhden banaanin. Varustaudun pitkään odottamiseen, mutten ehdi haukata banaanista kuin pari kertaa, kun tullaan jo kutsumaan. Jätän banaanin pöydälle ja lähden kävelemään mieshenkilön perässä pieneen tutkimushuoneeseen.
o o o
Sitten samat litaniat uudestaan, mitä on tapahtunut ja milloin... Sukkahousut pois päältä uudestaan ja ojennan taas ne kaksi liuskaa - kun hoitajat eivät oikein ymmärrä, mies sanoo.
Kiinnitän miehessä huomiota erikoisiin varvastossuihin, joissa jokainen varvas näyttää olevan omassa paketissaan. Jään tuijottamaan tossuja, mutta katse on käännettävä muualle. Tosi erikoiset tossut, en ole nähnyt sellaisia ennen.
Tosin omatkaan jalkani eivät jää kakkoseksi. Alan selittää, miten tarvitsen joka yö jalkatyynyä pärjätäkseni jalkojeni ja takaisinvirtauksen kanssa, kuinka poljen öisin aina ennen nukkumaanmenoa kuntopyörää jne. Että jalkani ovat niin huonot, että joudun käyttämään verenkiertoon kalaöljyä, 50 mg salisyylihappoa ja hätäapuna Trombosolia, jota olen lätkinyt elämäni aikana jo tuubitolkulla.
Lääkäri painelee jalkaani ja sanoo, että vaiva voi olla joko alkava jännetupintulehdus tai verisuoniperäinen. Hän kyselee perintötekijöistäni ja elämäntavoistani ja sanoo, ettei hyytymistekijää kannata ottaa, että tulee vain turhia tutkimuksia. Hänen puhellessaan jään miettimään hyytymistekijää... Joku sellainenhan otettiin yksityisellä puolella ennen kuin aloin käyttää hormoneita. Pohtiessani mielessäni sitä annan lääkärin päsmäröidä, vaikka jälkikäteen ajattelenkin, että vai turhia tutkimuksia... Kun suonikohjuista kärsivä ihminen on jo yli viisikymmentävuotias ja vasta toinen jalka on leikattu, tarve onkin ollut juu riittävää. Ikävä vaan en ole saanut itselleni sitä tutkimustulosta, jossa jo leikatunkin jalan verenkierrossa todettu häikkää. Mutta aika taloudellinen keksintö, että raajoista käsitellään vain joka toinen. Resursseja säästyy hoidettaessa jokaiselta vain toinen puoli kropasta kuntoon.
Jälkikäteen ihmettelen myös, ettei jalkaani katsottu millään laitteella. Siitä ei voinut päätellä silmämääräisesti sen enempää kuin itse olin päätellyt. Doppler-ultraäänilaitekin olisi kertonut verisuonien kunnosta jotain, muttei mitään tutkittu. Lääkäri ohjeisti vain sanomalla, että mikäli pohje turpoaa tai tulee hengenahdistusta, silloin on tultava uudestaan. Lääkkeeksi sain vähän vahvempaa ibuprofeenia ja uusittua pari reseptiä.
Kirjoitin edellisen aivan liian myöhään viime yönä, ja ajatus alkoi takkuilla yhä enemmän.
Aika karsea päivä perään muutaman tunnin yöunien jälkeen, mutta ainahan kirjoittamisesta ja kaikista muistakin valinnoista joutuu maksamaan hintaa. Ei nuo mitkään synny itsekseen, kirjoittaminen on raskasta, hidasta ja hikistä puuhaa. Hutaisemalla ei saada hyvää jälkeä ollenkaan.
o o o
Minulla on tapana oikolukea kaikki jutut uudestaan vielä kerran, ennen kuin jatkan stooria perään... Hyvä tapa, jolla välttyy viestien turhilta muokkausmerkinnöiltä ja saa loksautettua jutut aika hyvin kohdalleen.
Ei edellisessä ollut nyt kyllä paljon mitään korjattavaa. Joitain pikku nyansseja vaan. Oikoluinhan tekstiä yöllä jo useampaan kertaan, viimeisen kerran lähes nukahtamispisteessä.
Ihmisen pitää olla vaan aika taukki, että tekee jotain tuollaista keskellä yötä. Mutta kahelit aivoni vaativat ja raksuttavat siihen asti, kunnes väsyn ja simahdan.
Ihmisen pitää olla vaan aika taukki, että tekee jotain tuollaista keskellä yötä. Mutta kahelit aivoni vaativat ja raksuttavat siihen asti, kunnes väsyn ja simahdan.
Eikä siinä vielä kaikki, kirjoitan ja luonnostelen myös päässäni. Tänään jo aikaisin aamulla, ja enää tehtävä vain likainen työ, jossa aikaa palaa taas.
Viesti 6392Su 08 Tam 2012, 18:16 (GMT+3) Aihe: Marian sairaala & Hietaniemen hautausmaa
Lainaus:
Päästyämme sitten Marian sairaalan pihalle ikävät mielleyhtymät nousivat mieleeni taas. Se piha... Muistin, kuinka 20-vuotiaana olin kävellyt siellä arkana saadakseni apua pitkään jatkuneisiin vatsavaivoihin. Oli jo torjuttu ja pompoteltu niin paljon, että avun pyytäminen oli vaikeaa. Ja vaikken pystynyt enää juuri kävelemään ja vatsani oli turvonnut kuin ilmapallo, minua huolestutti se, olinko tarpeeksi sairas mennäkseni päivystykseen. Rohkeninkin hiippailla vain jostain takaovesta enää. Kehoni viestitti: anteeksi, että olen sairas; anteeksi, että olen olemassa...
Nyt samalla pihalla kolmekymmentä vuotta myöhemmin ymmärrän sitä nuorta ihmistä, joka olin, mutten ole sama enää. Minusta on tullut oman elämäni silminnäkijä ja itseni paras ymmärtäjä.
Pihalla on pimeää niin kuin silloin, kun harhailin vatsa kipeänä siellä.
Olen uskaltautunut lähtemään päivystykseen ja lääkäri sanoo minulle, ettei se ole mitään umpilisäkkeen tulehdusta, jonka perään lisää kuin vakuudeksi, että "olisit ollut jo aikoja sitten hautausmaalla vastapäätä". Niitä sanoja en unohda ikinä.
o o o
Päivystys on Marian sairaalassa Hietaniemen hautausmaata vastapäätä.
Mutta jo verikokeidenkin mukaan jotain on pahasti pielessä, koska lääkäri kirjoittaa minulle antibioottia maksatulehdukseen, kuin jatkumona jo sairastamaani "sappikiventulehdukseen" jne.
Olin tullut hakemaan apua, mutta minut kotiutetaan keskellä yötä. Olen niin reippaan näköinen lääkärin mukaan.
Ja niin matka alkaa vaivalloisesti. Vatsa on niin kipeä, että kävelen hitaasti ja puolustuskyvyttömänä kuin vanhus. Kuka tahansa voisi hyökätä kimppuuni enkä pystyisi puolustamaan itseäni tai juoksemaan karkuun.
Kohtalokseni oli koitunut se, että olin väärällä tapaa sairas. Tulehtunut umpilisäkkeeni ei reagoinut lääkäreiden paineluihin ja perinteisiin tutkimusmenetelmiin. Umpilisäkkeeni oli suojassa ja tavoittamattomissa muiden sisäelimien alla.
o o o
Mutta jollain tavalla pääsen kotiin ja seuraavana aamuna tulee tunne, että on mentävä heti suihkuun, etten pääse kohta sinne enää. Antibiootti "maksatulehdukseen" ei auttanut yhtään.
Uusi tuskainen yritys.
Muistan, kuinka raitiovaunun tärinä sattuu vatsaan, jonka jälkeen nolona jostain takaovesta sisään kuin sanoen: "Anteeksi, etten parantunutkaan, että olen sairas aina vaan..."
Eikä mikään meinaa onnistua, olen yhä edelleen väärällä tapaa sairas. Lääkäri toisensa perään käy painelemassa vatsaani eikä avun saamisesta ole mitään tietoa. Kunnes vanhin lääkäri nilkuttaa jalka kipsissä luokseni ja vatkaa vatsaani oikein kunnolla osuen kipeään umpilisäkkeeseeni ja vapauttaa minut painajaisesta: "Turhaan tyttöä täällä enää juoksuttaa."
Vaan mitä olisikaan tapahtunut, ellei vanha lääkäri olisi ollut töissä sairaana, jalka paketissa? Minut olisi varmaan laitettu kotiin ja lääkärin ennustus hautausmaalle päätymisestä olisi toteutunut.
o o o
Nyt loppiaisena hautausmaalla on aavemainen tunnelma, paikalla ei ole lisäksemme ketään. Olen hoitanut viime aikoina hautausmaata hyvin, suosituin käyntikohteeni jo pitkän aikaa.
Loppiaisena pyydän poikaa mukaan, mutta hän rutisee eikä halua lähteä. Menen sitten yksin, sanon. Isovanhempien haudalla on tilaa vielä minullekin, ja minulla on sinne uusi lyhty ja lyhtykoukku, ja uusi lyhty myös sankarivainajien haudalle sedälleni, joka kuoli talvisodassa vain viikkoa ennen rauhaa.
Pakkasten tullessa ja maan alkaessa routia lyhtykoukkua voi olla vaikea saada enää maahan, mutta nyt se menee kevyesti työntämällä. On vain hirveän pimeää eikä loppiaisena haudoilla ole kuin jokunen kynttilä siellä täällä.
Olisi ankeaa olla siellä yksin ja pelottavaa kaksistaankin. Aavemainen tunnelma, kun paikalla ei ole ristinsieluakaan. Taivaalla täyttyvän kuun edessä vaeltaa pilviverhoja tutkiessani samalla ympäristöäni syrjäsilmällä, liikkuuko siellä ketään. Hautausmailla tehdään paljon myös pahaa, paha on läsnä kaikkialla. Mutta saamme sankarivainajan haudallekin uuden lyhdyn ja otettua vähän valokuvia. Mikään ei voi olla vaan iloisempaa kuin päästä pois sieltä, siitä tunnelmasta. Olemme liikkeellä pyörillä talven viivytellessä yhä ja oltua aika erikoinen.
Eikä siinä vielä kaikki, kirjoitan ja luonnostelen myös päässäni. Tänään jo aikaisin aamulla, ja enää tehtävä vain likainen työ, jossa aikaa palaa taas.
Edellisessä kolmisen tuntia... Mitään järkeä siinä?
Mutta yksi ajatus johtaa toiseen, toinen taas eteenpäin...
o o o
Luotan sataprosenttisesti intuitioon, olen aina luottanut vähänkään järjissäni ollessani. Intuitio on enemmän kuin järki.
Suurimmat erehdykset tapahtuvat intuitiotaan vastaan toimimalla, ja sitä joutuu yleensä katumaan.
Vuosi sitten kummisetänikin oli vielä hengissä, vaikka sairaana jo.
Nyt häntä ei enää ole. Yritän etsiä kummitädille jotain lohduttavaa lukemista ilman tuputtamisen ilmapiiriä. Etsin hengellisestä kirjakaupasta kirjaa, jossa olisi sana vuoden jokaiselle päivälle. Mutta juuri sellainen on ostettu loppuun ja toisessa teksti liian pientä pränttiä.
Mutta jotain hengellistä haluaisin viedä mukaan. Muistin Rukousystävä-lehdet, joita minulla on monia ylimääräisiä, jaettavaksi tarkoitettuja kappaleita. Olen antanut niitä kummitädille jo aiemminkin kappaleen pari kerrallaan, mutta nyt laitan kaikki ylimääräiset lehdet yhteen nippuun, joita tuleekin aika nivaska.
o o o
Mielenkiinnosta alan käydä läpi, mitä kaikkia juttuja niissä lehdissä onkaan... Tunnen monia haastatelluista henkilöistä ulkonäön perusteella, vaikken kaikkia nimeltä tuntisikaan.
Selaan lehtiä uusimmista vanhimpiin, kunnes pääsen Rukousystävä-lehteen nro 1/2007. Ihmettelen, miksen aikaisemmin ole huomannut, että siinä käsitellään homeongelmaa.
Tilasin lehteä tuolloin - ja alkuperäiskappaleesta näen, että se on tullut homeasuntoa edeltävään osoitteeseemme... Silloin vuoden 2007 alussa meillä ei ollut vielä mitään käsitystä tulevasta homeongelmasta, jonka takia en paneutunut asiaan enempää.
Mutta tuossa se on koko juttu nyt, viime yönä skannattuna...
Kun matkalaiset sitten saapuivat perille, Yrjö huomasi menevänsä naisten perässä kirkkoon. Siellä penkissä istuessaan Yrjö muistaa pälyilleensä ympärilleen, ettei vain kukaan tuttu näkisi hänen olevan tällaisessa tilaisuudessa. Ajattelevat vielä, että nyt tuo Rimpiläinen on lopullisesti seonnut.
Diakonilta joulujuhlassa saamani kynttilä ei suostunut enää eilen syttymään. Se oli pitkä punainen kynttilä, paloaikaa peräti sata tuntia.
Sain sen ennen joulua ja polttelin sitä joka päivä aamusivuja kirjoittaessani. Muita kynttilöitä jouduin vaihtamaan, mutta tuo se vaan paloi edellispäivään asti.
Sata tuntia oli hurahtanut kirjoittaessa aamusivuja... Piti oikein laskea, että aika täsmäsi. Ei sitä kynttilää ollut muulloin paljoa poltettu.
Tosin onko se sata tuntia edes paljon. Jos päivässä minimi aamusivuja on noin tunti, joka ylittyy lähes aina, vuodessa tunteja kertyy hurja määrä. Aikaa saa palamaan...
Samoilla linjoilla jatketaan, huhtikuussa 111 liuskaa ja tässäkin kuussa kirjoitettu jo paljon.
Toukokuun aamusivusaldo 108 liuskaa.
Liuskamäärä jatkaa vaan kasvamistaan... Viimeisin 2500 liuskaa vetävä pahvilaatikko alkaa olla piripintaan täynnä.
Saa nähdä, mahtuvatko kesäkuun aamusivut enää siihen vai onko aloitettava uusi laatikko jo? - Arkistointiongelmia, kun en tiedä, mihin kaikki pahvilaatikot saa mahtumaan.
Arkistointiongelmia, kun en tiedä, mihin kaikki pahvilaatikot saa mahtumaan.
Tähän mennessä piripintaan täytettyjä 2500 liuskaa vetäviä laatikkoja on viisi. Olen siis kirjoittanut jo noin 12 500 liuskaa käsin.
Se ei ole ollut todellakaan helppoa kirjoitettuani jokaisen A4-liuskan käsin. Ihme, että entinen kärsimätön ihminen on pystynyt sellaiseen suoritukseen eikä ole suostunut sairaanakaan lopettamaan!
Kun sairaus iskee aivoihin, ajatus takkuaa... Punkinpureman jälkeen kahta pahemmin vielä, josta siitäkin puhuin eilen soitettuani Suomen Lyme Borrelioosi ry:hyn.
Terveisiä vaan Viltsulle Terhiltä, oli mukavaa puhua kanssasi :)
Arkistointiongelmia, kun en tiedä, mihin kaikki pahvilaatikot saa mahtumaan.
Jossain vaiheessa keksin siihenkin ratkaisun, eli laitan yhden lehtikirjoituksia yms. sisältävän laatikon muhalle, jonka tilalle uusi pahviloora mahtuu. Kirjoitan pari vuotta siihen, mikäli henki pihisee.
Aloittelen ennen puolta päivää aamusivujen kirjoittamista, ja mitä ihmettä näen?
Katson keittiön ikkunasta ulos ja ilmojen halki liitää saippuakuplia! Ne liitävät erivärisinä sinne ja tänne...
Jossain on lapsi, jolle elämä on ihmeellistä satua ja seikkailua - ja minä onnellinen saan nähdä sen. Saan taltioida ihanat saippuakuplat syvälle sydämeeni tuosta arvokkaasta hetkestä.
Liuskamäärä jatkaa vaan kasvamistaan... Viimeisin 2500 liuskaa vetävä pahvilaatikko alkaa olla piripintaan täynnä.
Saa nähdä, mahtuvatko kesäkuun aamusivut enää siihen vai onko aloitettava uusi laatikko jo? - Arkistointiongelmia, kun en tiedä, mihin kaikki pahvilaatikot saa mahtumaan.
Laskin tänään kesäkuussa kirjoittamani aamusivut ja lukumääräksi tuli 103 liuskaa. Perään nostin liuskat 26 senttiä korkeaan pahvilaatikkoon, johon ne juuri ja juuri mahtuivat. Tarkistin mittanauhalla, että paperipino oli reilut 25,5 senttiä korkea, toisin sanoen pinossa on noin 2550 käsin kirjoitettua liuskaa. Heinäkuun aamusivuja varten on varattava jo uusi laatikko, järjestyksessään kuudes.
Tänään keittiössä aamusivuja kirjoittaessani kuulin, kuinka puhelin toisessa huoneessa soi. Pidän puhelinta öisin aina hiljaisemmalla tai kun en halua sen häiritsevän liikaa.
- Olin vähän äreä, kuka siellä soittelee. Moni tietää, että tarvitsen aamulla rauhan. Ajatus katkeaa, jos säntää kesken kirjoittamisen höpisemään jotain.
Puhelin soi uudestaan. Mutta kirjoittaminen on ollut rankkaa, en halua keskeyttää sitä. Heikottaa, en ole syönyt vielä mitään.
Sitten puhelin soi taas. Heikottaa, mutta haluan oikolukea aamusivut vielä loppuun.
- Kun olen saanut kaiken valmiiksi, vien aamusivumapin omalle paikalleen. Samalla haen puhelimen ja huomaan veljeni soittaneen.
Onkohan jotain tärkeää? Soitan heti hänelle ja kysyn. Mutta hän sanoo ottaneensa vähän ja että Tomppa haluaa sanoa jotain.
Puhelin siirtyy Tompalle, joka sanoo veljeni kertoneen fiksusta ja filmaattisesta siskostaan tiedustellen samalla, lähdenkö heidän kanssaan kaljalle.
Alan kertoa Tompalle, etten voi juoda enää juuri mitään, että tulen jo pienestä määrästä alkoholia sairaaksi. Alkoholi on sienen käymistuote enkä ole ainoa homesairas, joka ei voi käyttää alkoholia enää normaalisti...
En saa kuitenkaan puhua rauhassa, sillä veljeni ottaa puhelimen takaisin ja sanoo: "Kuka tollaista haluaa kuunnella?" Sitten hän kysyy, tiedänkö, mikä on ainoa ongelmani. Se on se, että pääni on kipeä, hän sanoo.
Kuulen hänen sanansa jostain kaukaa, ne eivät liikuta minua yhtään.
"Sinun pääsihän ei ole yhtään kipeä", yritän sanoa väliin, mutten saa sanottua loppuun hänen katkaistuaan puhelun.
Perään hän rimputtaa vielä lisää, en vastaa. Soittakoon selvin päin.
Laskin tänään kesäkuussa kirjoittamani aamusivut ja lukumääräksi tuli 103 liuskaa. Perään nostin liuskat 26 senttiä korkeaan pahvilaatikkoon, johon ne juuri ja juuri mahtuivat. Tarkistin mittanauhalla, että paperipino oli reilut 25,5 senttiä korkea, toisin sanoen pinossa on noin 2550 käsin kirjoitettua liuskaa. Heinäkuun aamusivuja varten on varattava jo uusi laatikko, järjestyksessään kuudes.
Elokuun 1. päivän aamusivut kirjoitettu ja laskettu heinäkuun aamusivut. Yhteensä 104 liuskaa laskettu uuteen laatikkoon, rankka kuukausi takana.
Heikottaa; juonut vasta otsonoitua vettä ja Cafe Vittoa ja syönyt muutaman palan Fazerin tummaa taloussuklaata.
Herra kysyi Saatanalta: "Mistä sinä tulet?" Saatana vastasi: "Olen kuljeksinut pitkin ja poikin maita mantereita."
Herra kysyi: "Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa. Yhä vain hän on pysynyt nuhteettomana, vaikka sinä olet yllyttänyt minut syöksemään onnettomuuteen hänet, viattoman miehen."
Saatana vastasi Herralle: "Hyvän kaupan Job on tehnyt: pelasti sentään oman nahkansa! Mutta ojennapa kätesi ja koske hänen lihaansa ja luihinsa. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!"
Herra sanoi Saatanalle: "Hyvä on! Tee hänelle mitä haluat, mutta henkeä et saa häneltä viedä!"
Niin Saatana lähti pois Herran edestä. Hän meni ja runteli Jobia märkivillä paiseilla. Niitä nousi kaikkialle, päästä jalkoihin.
Job kävi jätekasalle istumaan ja kaapi ruumistaan ruukunpalalla.
Hänen vaimonsa sanoi hänelle: "Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!"
Job vastasi: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha." Kaiken tämän keskellä Job ei sanallakaan kapinoinut Herraa vastaan.
Eikö vitsaukset jo riitä? Tuli ihan kaamea olo, kun poika näytti alkuillasta pientä lituskaista ötökkää, joka oli lattialla hänen hiuksensa vieressä. Ei kai se vaan ollut täi? Olimme edellisillalla saaneet puhelun, jossa varoitettiin täistä, etteivät ne olisi tarttuneet meihinkin.
Kauhuissani pystyin napsimaan ötökästä muutaman kuvan ja sulkemaan sen pieneen muovipussiin.
Nähtyäni lattialla vielä toisenkin lituskaisen ötökän meinasin haljeta. - Tämä tästä vielä puuttuikin, aina vaan lisää vitsauksia, vaikken kestä aiempiakaan.
Inhosta väristen sain työnnettyä toisenkin ötökän muovipussiin, niitä oli nyt kaksi kappaletta.
Ajattelin, etten kerta kaikkiaan kestä, miksei varoitettu jo aiemmin. Olin juuri pessyt lakanat ja vaihtanut kaikki vuodevaatteet.
Poika päästeli hirveän kirosanalitanian suustaan.
Ei olisi muuta mahdollisuutta kuin lähteä hakemaan apteekista lääkkeitä. Pojan päätä ei kannattaisi edes tutkia enkä oikein olisi iljennytkään, selvä tapaus...
Jostain syystä ryhdyin kuitenkin siihen suojakäsineet käsissäni ja aloin kammata tukkaa valkoisella kammalla. - Ihmeen puhdasta, täitä eikä saivareita näkynyt missään... Rohkaistuin ottamaan suojakäsineet pois.
Helpotuksen huokaus, ei ollenkaan täitä eikä saivareita sen enempää pojan kuin omassa tukassanikaan... Oliko Jumala suojellut meitä vitsaukselta?
Mieleeni tuli Raamattu, Jobin kärsimykset ja Ilmestyskirjassa kerrotut vitsaukset, niitä oli pakko kerrata vähän.
Inhosta väristen sain työnnettyä toisenkin ötökän muovipussiin, niitä oli nyt kaksi kappaletta.
Ajattelin, etten kerta kaikkiaan kestä, miksei varoitettu jo aiemmin. Olin juuri pessyt lakanat ja vaihtanut kaikki vuodevaatteet.
Poika päästeli hirveän kirosanalitanian suustaan.
Ei olisi muuta mahdollisuutta kuin lähteä hakemaan apteekista lääkkeitä. Pojan päätä ei kannattaisi edes tutkia enkä oikein olisi iljennytkään, selvä tapaus...
Jostain syystä ryhdyin kuitenkin siihen suojakäsineet käsissäni ja aloin kammata tukkaa valkoisella kammalla. - Ihmeen puhdasta, täitä eikä saivareita näkynyt missään... Rohkaistuin ottamaan suojakäsineet pois.
Helpotuksen huokaus, ei ollenkaan täitä eikä saivareita sen enempää pojan kuin omassa tukassanikaan... Oliko Jumala suojellut meitä vitsaukselta?
Tutkin tänään muovipussiin sulkemiani ötököitä tarkemmin. Ne olivat jo kuolleet, mutta huomasin, että niillä oli pienet läpinäkyvät siivet. Sanoin pojalleni, että niillähän on siivet. Poika vastasi, että "minähän sanoin, että niillä on siivet".
Kyllästynyt myös kalliisiin kyniin, joita tarvitsen aamusivujen kirjoittamiseen. Teinkin huippudiilin, tulossa 96 kappaletta mustia mediumkärkisiä kyniä 9,99 dollarilla.Tunnettu merkki, hyvät arvostelut. Postikulut kirpaisivat eniten, mutta pilkkahintaan silti, eli kohta on millä mällätä (kirjoittaa) taas.
Kirjoitan noin heinäkuun 9. päivänä. Myyjä on pitänyt kesälomansa ja sain kynät viikko pari sitten.
Kustannukseksi postikuluineen tuli 23,66 euroa, joka tekee vajaat 25 senttiä per kynä.
Yllätys oli vaan se, että nuo olivatkin kuulakyniä tussien sijaan. Aloitin vuonna 1999 aamusivujen kirjoittamisen mustalla kuulakynällä, jonka jälkeen siirryin mukavampiin tusseihin. Kuulakynät kestävät kyllä kauemmin, mutta tussit ovat pehmeämpiä kirjoittaa.
"Äkkiähän" minä ne 96 kuulakynää käytän ja niitähän voi käyttää muuhunkin kirjoittamiseen...
Minulla on tätä nykyä aika laajat kirjoitusarkistot, nettiin kirjoitettuja juttuja ja muita riittää. Välillä joudun käyttämään paljonkin aikaa löytääkseni etsimäni.
Tätä en meinannut millään löytää:
Lainaus:
- Äiti, äiti, vielä minä näen, isäni oli sanonut silmää leikattaessa.
- Nyt minä en näe enää mitään...
Etsin sitä liitettäväksi tähän viestiini enkä meinannut löytää. Halusin olla tarkka sanamuodon kanssa ja yrittää sanoa juuri niin kuin isoäitini oli minulle kertonut.
Lopulta löysin kohdan vanhasta kirjoituksestani "Puuterilumi ja Medi-Heli", johon olin kirjoittanut näin:
Lainaus:
Silmä tulehtui, eikä antibiootteja vielä tuolloin ollut. Oli leikattava silmä pois, ettei tulehdus olisi levinnyt toiseenkin silmään. ”Äiti, äiti, vielä minä näen”, isäni sanoi silmää leikattaessa. ”Nyt minä en näe enää mitään.” Siitä lähtien isälläni oli aina toisessa silmässään lasinen tekosilmä.
Tarkastelin äsken kirjoitustani uudestaan ja sydäntäni viilsi huomattuani kirjoittaneeni sen 5.2.2004 isäni kuolinpäivänä. Mennyt tuska palautui mieleeni ja aloin itkeä.
Yllätys oli vaan se, että nuo olivatkin kuulakyniä tussien sijaan. Aloitin vuonna 1999 aamusivujen kirjoittamisen mustalla kuulakynällä, jonka jälkeen siirryin mukavampiin tusseihin. Kuulakynät kestävät kyllä kauemmin, mutta tussit ovat pehmeämpiä kirjoittaa.
Kuusi liuskaa ja kolme tuntia keskiviikkona. Aivan liian rankkaa kädelle.
Miksen meinaa oppia, ettei käteni jaksa kaikkia ihmisiä. Kuinka monta kertaa lyötävä vielä päätään seinään? Ei nuo ihmiset muuta tyyliään, itse on pidettävä hajurakoa.
Kuusi liuskaa ja kolme tuntia keskiviikkona. Aivan liian rankkaa kädelle.
Miksen meinaa oppia, ettei käteni jaksa kaikkia ihmisiä. Kuinka monta kertaa lyötävä vielä päätään seinään? Ei nuo ihmiset muuta tyyliään, itse on pidettävä hajurakoa.
Ei tarvitse edes tarkistaa, kenestä edellä kirjoitan... Pahempi juttu vaan, kun ei voi olla tekemisissä ja sopia yhteisen lapsen menoista. Mieluummin tehnyt velkaa kuin kestänyt olla yhteyksissä.
Kirjoitan noin heinäkuun 9. päivänä. Myyjä on pitänyt kesälomansa ja sain kynät viikko pari sitten.
Kustannukseksi postikuluineen tuli 23,66 euroa, joka tekee vajaat 25 senttiä per kynä.
Yllätys oli vaan se, että nuo olivatkin kuulakyniä tussien sijaan. Aloitin vuonna 1999 aamusivujen kirjoittamisen mustalla kuulakynällä, jonka jälkeen siirryin mukavampiin tusseihin. Kuulakynät kestävät kyllä kauemmin, mutta tussit ovat pehmeämpiä kirjoittaa.
"Äkkiähän" minä ne 96 kuulakynää käytän ja niitähän voi käyttää muuhunkin kirjoittamiseen...
Linkistä löytyy tämäkin lause:
"Päivä, jolloin normaali rytmi hajoaa - silloin syntyy yleensä jotain uutta."
Niin totta taas tänään, mutta kivulloista hortoilua vaan.
Kipuja viime aikoina on riittänytkin ja kirjoittamista niin kuin ennenkin. Elokuussa kirjoitin 115 aamusivuliuskaa; raskas, karsea kuukausi takana ja paljon purettavaa. Kirjoitin siitä tussilla 19 liuskaa, jonka jälkeen uudella kuulakynällä loput 96 liuskaa, joista neljä viimeistä liuskaa kipeällä kädellä. Kipeällä kädellä jatkoin vielä syyskuunkin alussa; ensimmäisenä päivänä kolme liuskaa ja toisena neljä liuskaa, sitten pahin kipu hellitti.
Minua on kiinnostanut tietää, kuinka monta liuskaa uudella kuulakynällä kirjoittaa. Odotin ja odotin, että kynä loppuu, mutta mustetta tuli vaan, kunnes loppu koitti 18. syyskuuta neljännen liuskan lopussa, kirjoitettuani kuun alusta 60 liuskaa.
Sen jälkeen oli helppoa laskea, kuinka paljon yhdellä kuulakynällä kirjoittaa; ainakin ensimmäisen kohdalla se oli 96 + 60 liuskaa, eli yhteensä 156 liuskaa - pyöristettynä noin puolitoista sataa liuskaa. Eli jos kirjoittaisin sadan liuskan kuukausivauhtia, yksi kuulakynä kestäisi puolitoista kuukautta, jolloin niitä kuluisi vuodessa kahdeksan. Ja koska kahdeksan kappaleen pakkauksia tuli yhteensä 12, uudet kuulakynät kestäisivät noin 12 vuotta, jos en kirjoittaisi niillä enempää tai käyttäisi niitä muuhun.
Sen jälkeen oli helppoa laskea, kuinka paljon yhdellä kuulakynällä kirjoittaa; ainakin ensimmäisen kohdalla se oli 96 + 60 liuskaa, eli yhteensä 156 liuskaa - pyöristettynä noin puolitoista sataa liuskaa.
Voi olla vaikeaa uskoa, että kirjoitan oikeasti nuo kaikki liuskat, mutta ne ovat olemassa - ihan oikeasti. Päätin myös käytettyäni ensimmäisen kuulakynän loppuun säilyttää huvikseni tyhjät kynät. Eihän sitä mustetta saa säiliöstä pois muuten kuin kirjoittamalla... Mutta jos olisin säilyttänyt kaikki tähän mennessä käyttämäni tussit, tyhjiä hylsyjä olisi järkyttävä määrä. Tussilla kirjoittaa paljon vähemmän kuin kuulakynällä.
Voi olla vaikeaa uskoa, että kirjoitan oikeasti nuo kaikki liuskat, mutta ne ovat olemassa - ihan oikeasti.
Koska ne ovat olemassa oikeasti, niitä voi käydä läpi silloin, kun jaksaa. Tiistaina 18.9. sellainen hetki koitti. Minua kiinnosti ajankohta, jolloin olen kirjoittanut tämänkin viestin pettämisestä ja pimittämisestä. Nyt takana oli Ruotsin matka, jonka aikana olin pudonnut pohjamutiin muistettuani raskaita asioita parinkymmenen vuoden takaa. Sairas matka uhrilampaana oli alkanut vuoden 1989 lopussa.
Voin niin, niin pahoin muistettuani kaiken... Itsensä uhraaminen on niin väärin. Vannotin pojalleni: muistathan, ettet ota uhrikseksi ketään etkä ala itsekään kenenkään uhriksi? - Se on niin sairasta ja väärin, siinä meni parikymmentä vuotta ja tuhoutui koko elämäni. Jos äiti olisi edes opettanut, mutta ei; hän on uhri vieläkin...
o o o
Minua oli jäänyt vaivaamaan jotkin asiat. Tiesin jo pettäjän pettävän, mutta missä tilanteessa hän pettää, sen halusin tutkia uudestaan.
Lopuksi oli aivan järkyttävä olo kahlattuani läpi ajan 2.9.2006 - 11.5.2007, nelisen sataa liuskaa. En kirjoittanut silloin niin säntillisesti kuin nyt, mutta liuskoja oli ihan tarpeeksi.
Pettäjä on Juudas, pelkkä raukkis. Saanut aina anteeksi, että voisi tehdä kaiken taas uudestaan ja uudestaan.
Lopuksi oli aivan järkyttävä olo kahlattuani läpi ajan 2.9.2006 - 11.5.2007, nelisen sataa liuskaa. En kirjoittanut silloin niin säntillisesti kuin nyt, mutta liuskoja oli ihan tarpeeksi.
Pettäjä on Juudas, pelkkä raukkis. Saanut aina anteeksi, että voisi tehdä kaiken taas uudestaan ja uudestaan.
Se ei ole terveyttä, vaan sairautta.
Olen ollut hyvin sairas, ja kohta oksennan... En halua lukea niitä liuskoja enää, eikä sitä kannata tehdä terveytensä kustannuksella kenenkään muunkaan.
Mättään ne nelisen sataa liuskaa takaisin laatikkoon, joka vetää kaksi ja puoli tuhatta liuskaa. Kirjoittanut sairautta jo viisi laatikkoa pois, kuudes aloitettu.
Lihasten alettua oireilla enemmän kynän painaminen paperia vasten on tuntunut raskaammalta. Yrittänyt pitää kynästä kevyemmin kiinni, mutta raskaampaa silti.
Tänä aamuna kirjoittanut toista liuskaa, mentävä lepäämään välillä. Käsivarren luut olkanivelten alapuolelta särkevät, ranteidenkin ollessa hellänpuoleiset.
Laskin eilen kirjoittaneeni syyskuussa 99 aamusivuliuskaa.
Lihasten alettua oireilla enemmän kynän painaminen paperia vasten on tuntunut raskaammalta. Yrittänyt pitää kynästä kevyemmin kiinni, mutta raskaampaa silti.
Tänä aamuna kirjoittanut toista liuskaa, mentävä lepäämään välillä. Käsivarren luut olkanivelten alapuolelta särkevät, ranteidenkin ollessa hellänpuoleiset.
Laskin eilen kirjoittaneeni syyskuussa 99 aamusivuliuskaa.
Olen kirjoittanut hyvässä olossa, pahassa olossa, sairaana - harvemmin terveenä, väsyneenä, uupuneena, nääntyneenä, epämukavasti sängynlaidalla keikkuen; nousten aina tuntia ennen ylös muita ehtiäkseni kirjoittamaan aamusivut.
Olen varjellut sääntöä, ja se on varjellut minua. Niin kauan kuin varjelen sääntöä, sääntö varjelee minua...
Nyt tiedän voivani kirjoittaa pahassa olossa, sairaana, väsyneenä, uupuneena, nääntyneenä...
Ei olisi kannattanut. Sitten kun viimein pääsin nukkumaan, reisilihakset särkivät niin, ettei nukkumisesta meinannut tulla mitään.
Olen jo syyskuusta lähtien nukkunut paksun talvipeittovuoren alla huomattuani lämmön olevan parhaimpia konsteja borrelioosin jäytämiin paikkoihin. Mutten jaksanut ottaa enää infrapunalamppua esiin, sitä paitsi se tulisi tulikuumaksi, jos nukahtaisin siihen. Olin saanut siitä jo yhden palovamman poskeen, ja poski oli edelleenkin arka.
Nukahdin sitten jotenkuten, ja aamulla aivan liian varhain aloin heräillä seinänaapurin meteliin. En oikein tiennyt unenpöpperöisenä, mitä siellä oli meneillään. Oliko hänellä vieras, vai melskasiko hän itsekseen vain. Kerran kysyin, käykö hänellä joku kodinhoitaja tms. kuuluessaan kovaa huutoa joskus, mutta naapuri sanoi olevansa yksin vaan. Sivupersoonien kanssa näyttää tulevan välillä koviakin yhteenottoja tai hän saa hepulikohtauksen puhelimessa. En tiedä, mitä ajatella. Ainakin lääkekokeilut menivät hieman yli hilseen. Niistä naapuri on aina marmattanut ja myrkkyhoitajista myös. Kerran kun kysyin, mitä lääkekokeiluja ne on, naapuri sanoi, että lääkkeitä käydään vaihtamassa aina silloin kun hän on ulkona.
Eilen naapuri koputti taas oveenkin ja myöhemmin rimpautti myös ovikelloa. Minulla oli ikävä olo ja zapperi jalassa enkä halunnut mennä avaamaan. En olisi jaksanut vastata kysymykseen: mikä sulla on jalassa... Toki päinvastoin kuin moni muu hän olisi ymmärtänyt, mutta olisi ollut liian rankkaa selittää.
Nukahdin sitten jotenkuten, ja aamulla aivan liian varhain aloin heräillä seinänaapurin meteliin.
Meteliä taisi olla jo ennen kuutta ja minä aivan liian väsynyt. Mutta unet olivat tiessään ja lihakseni särkivät.
Laitoin sitten kahvin valumaan ja menin takaisin peittovuoreni alla. Otin infrapunalampun ja aloin hautoa sillä kipeitä lihaksiani raajoissa ja joka puolella. Se vähän auttoi ja torkahdin hetkeksi uudestaan.
Otin infrapunalampun ja aloin hautoa sillä kipeitä lihaksiani raajoissa ja joka puolella.
Olin hautonut yön aikana myös jotain muuta, uutta otsikkoa ja kirjoitusta.
Mutta aamu oli vaikea ja raskas. Raskasta oli tehdä taas jumppaliikkeet ja nousta ylös.
Lopetin aamusivut vasta yli kolmen tunnin kuluttua siitä, kun olin aloittanut ne ja käynyt kirjoittaessani tarkistamassa monia asioita netistä. Se oli tuskaisaa, mutta lopulta aineisto oli kasassa ja otsikkokin syntynyt.
Tänään olisi ollut hautauspukukurssi taas, mutta päätin jäädä kotiin. Ei huvittanut mennä sinne väsyneenä nyt, kun toimittajakin olisi ollut paikalla.
Se oli tuskaisaa, mutta lopulta aineisto oli kasassa ja otsikkokin syntynyt.
Yksi probleemi vaan. Olisiko otsikon pituutta mahdollista kasvattaa niin, että saisi kattavamman otsikon mahtumaan. Nykyisillä asetuksilla olisi pakko typistää.
Yritin etsiä palvelimelta oikeaa koodisivua ja kävin läpi koodilitanioita saaden vain silmäni kipeäksi. Kysyttävä myöhemmin ekspertiltä, joka moodit on asentanutkin.
Yritin etsiä palvelimelta oikeaa koodisivua ja kävin läpi koodilitanioita saaden vain silmäni kipeäksi. Kysyttävä myöhemmin ekspertiltä, joka moodit on asentanutkin.
Häntä ei näy eikä kuulu, mutta taisin löytää oikean kohdan. En malta olla kokeilematta...
Testi onnistui, onnistuin kasvattamaan otsikon mittaa niin kuin halusinkin.
Tein samalla myös sellaisen tempun, että kasvatin näkyvissä olevien postausten määrää. Foorumin kategorioitakin voisi joskus järjestää uuteen uskoon...
Olin hautonut yön aikana myös jotain muuta, uutta otsikkoa ja kirjoitusta.
Mutta aamu oli vaikea ja raskas. Raskasta oli tehdä taas jumppaliikkeet ja nousta ylös.
Lopetin aamusivut vasta yli kolmen tunnin kuluttua siitä, kun olin aloittanut ne ja käynyt kirjoittaessani tarkistamassa monia asioita netistä. Se oli tuskaisaa, mutta lopulta aineisto oli kasassa ja otsikkokin syntynyt.
Haudon kovan luokan otsikkoa. Pelin muututtava Suomessakin.
Vääristä ohjeista vastuulliset esiin. Niin kauan kuin hiljaisuudella siunataan, kaikki jatkuu ennallaan.
Ei se helpolla tullut, vaikka jäljet johtivat sylttytehtaalle niin selkeästi. Herran hallussa on Käypä hoito -suositukset lyhyistä antibioottikuureista ja muu tehtailu siihen päälle.
Koko ajan mielessä oli "väärä profeetta", lääkäreiden väärä profeetta, jonka suosituksia kumarrellaan potilaan hoidon hinnalla, jota hedelmää netti on täynnä:
Lainaus:
Tämä on anti virallisesta terv.huollosta. Kuolemaan he lähettävät ilman lohdutusta.
Oli vaan hirveän vaikeaa keksiä tarpeeksi lyhyt, mutta ytimekäs otsikko. Pelkkä "lääkäreiden väärä profeetta" ei riittänyt, sillä Oksi on koko hoitolinjan takana ja vastaa myöskin lääkäreiden pokkuroiman Punkki.net-sivujen sisällöstä.
Halusin saada otsikkoon kaiken tärkeän. Mielessäni pyöri: Jarmo Oksi, lääkäreiden väärä borrelioosiprofeetta - muttei se ollut tarpeeksi ytimekäs.
Kun sitten aamupäivän aikana keksin uuden yhdyssanan "punkkiprofeetan" - se oli siinä, sain otsikkoon kaiken haluamani:
Nyt illalla keksin jotain muutakin tärkeää. Asia on laitettava muutakin reittiä pitkin eteenpäin, tuonne eduskunnan oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin suuntaan - eikä siinä kaikki; kirjelmä on julkaistava myös netissä, samoin kirjelmään saatu vastaus. Se kirjelmä, joka minulla on mielessä, sitä ei voi kukaan muu kirjoittaa, joten kirjoitushommia piisaa.
Jos tuon saisin aikaan, muut voisivat kopioida kirjelmää omaan käyttöön myöhemmin ja liittää henkilökohtaiset terveisensä mukaan. Joukossa on paljon enemmän voimaa kuin vain yhdessä ihmisessä. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten sairaita kehdataan edes kohdella noin törkeästi.
Lainaus:
"Ottakaa kantaa", lausui Elie Wiesel ottaessaan vastaan vuoden 1986 Nobelin rauhanpalkinnon. "Puolueettomuus auttaa sortajaa, ei koskaan uhria. Vaitiolo rohkaisee vainoojaa, ei koskaan vainottua."
Lihasten alettua oireilla enemmän kynän painaminen paperia vasten on tuntunut raskaammalta. Yrittänyt pitää kynästä kevyemmin kiinni, mutta raskaampaa silti.
Tänä aamuna kirjoittanut toista liuskaa, mentävä lepäämään välillä. Käsivarren luut olkanivelten alapuolelta särkevät, ranteidenkin ollessa hellänpuoleiset.
Noin edellisaamuna, samaa joka aamu.
Tänäänkin aamusivujen kirjoittaminen alkoi jo ensimmäisen liuskan aikana tuntua raskaalta, olkavarret särkeä, ja ranteet olivat niin hellät, että kynää piti yrittää vetää höyhenenkevyesti pitkin paperin pintaa. Vaikea homma. Miksi lihakset ovat muuttuneet kipeiksi?
Yleensä sairaus alkaa lihasheikkoutena käsivarsissa, noin neljäsosassa tapauksista alaraajoissa.
Luin linkistä lisää: "Monesti pelkoa herättää mahdollinen kuolema tukehtumalla, mutta The ALS Associationin mukaan kuolema koittaa useimmiten rauhallisissa merkeissä."
- Jumpe jampe... Hautauspukukurssinihan on aivan up-to-date, ajan tasalla aina.
Hautauspukukurssinihan on aivan up-to-date, ajan tasalla aina.
Arkipäivät ovat kauhua täynnä, ei siihen enää mitään fiktiota tarvita. Mutta arkielämä voi johtaa fiktioon.
Eilen ja tänään rankkojen asioiden muistamisen jälkeen huomasin saaneeni uuden kirjan nimen. Ongelma vaan on, ettei sitä ensimmäistäkään ole vielä kirjoitettu.
Se jäi kesken, kun muuttorumba homeasuntoon alkoi. No onhan meikällä sentään aamusivut, menen jatkamaan niitä.
Olen kirjoittanut hyvässä olossa, pahassa olossa, sairaana - harvemmin terveenä, väsyneenä, uupuneena, nääntyneenä, epämukavasti sängynlaidalla keikkuen; nousten aina tuntia ennen ylös muita ehtiäkseni kirjoittamaan aamusivut.
Olen varjellut sääntöä, ja se on varjellut minua. Niin kauan kuin varjelen sääntöä, sääntö varjelee minua...
Nyt tiedän voivani kirjoittaa pahassa olossa, sairaana, väsyneenä, uupuneena, nääntyneenä...
Niin paljon kuin antaa, niin paljon saa.
Ei voi mitään, ollut katkeruutta pinnassa taas. Pystyn vain hirveästi ponnistelemalla ja pinnistelemällä tekemään kaiken.
Jos on ollut niin kiireinen aikataulu ja rankkaa, etten ole saanut aamusivuja päivällä valmiiksi, kirjoitan ne yöhön mennessä ennen nukkumaanmenoa. Nyt keskiviikkona aamusivut syntyivät kolmeen otteeseen:
● aamupäivällä, jolloin olo oli vielä aika kevyt;
● alkuillasta, jolloin oli jo aika raskasta;
● ja loppuillasta, jolloin oli jo hirveän rankkaa.
Aamusivujen lisäksi on vielä tuhat ja yksi muuta asiaa, jotka rasittavat minua. Aamusivut ovat se henkireikä, johon puran itseäni ja joiden avulla pysyn tolpillani. Ne saavat pinnani venymään ja kestämään. Ilman niitä paketti olisi poksahtanut jo aikoja sitten rikki enkä kirjoittelisi missään mitään, nuolisin vain kipeitä haavojani.
Kuitenkin kaikesta kärsimyksestäni huolimatta joku saattaa kadehtia minua. Ehkä jotain sitä, mikä näyttää hyvälle. Esimerkiksi kirjoitustaitoani ilman, että olisi liikuttanut kättään paperillani yhtään. Herätyskelloni ei ole laittanut häntä nousemaan tuntia ennen ylös päästäkseen kirjoittamaan nälkäisenä ja väsyneenä käsin.
● ● ●
Kun nousen ylös, tärkein tehtävä on kirjoittaa aamusivut. Ohessa voin hörppiä kahvia. Vähemmän tärkeää on syöminen, jonka takia olenkin lähtenyt lukuisia kertoja mieluummin ruoatta kuin aamusivuitta liikkeelle. Syödä voi milloin vaan, mutta aamusivut on edes aloitettava aamulla. Aamusivut ovat ykkönen, aamupala kakkonen.
Nyt kun sairauksia ja vastoinkäymisiä on enemmän kuin jaksaa kantaa, vuorokaudet ovat yhä rankempia ja verottavat yhä enemmän voimia. Elämä on niin raskasta, ettei kukaan muu kestäisi samaa, mitä itse olen joutunut jo pitkän aikaa kestämään. Olen aivan varma siitä. Terveyteni on niin kovilla, että elämä voisi päättyä minä hetkenä hyvänsä. Täytyy olla ihme, että selviän tästä. Olen ollut äärirajoilla liian pitkään.
Ehkä tämä on ollut jollekin pelkkää viihdettä ja haluaisi kuoria vain kermat päältä.
Mutta jos on rehellinen, koko paketti on otettava eikä mitään voi vaihtaa. Paketti ei muutu miksikään, vaikka kuinka valehtelisi itselleen, ja jokainen joutuu elämään omaa elämäänsä.
● ● ●
On ollut tosi rankkaa suorittaa taas kaikkea. Lääkkeet väsyttävät, Beckin protokolla uuvuttaa, poski on paskana, ruoka aiheuttaa oireita, borrelioosi jäytää sisuksissa. En olisi voinut ikinä uskoa, että täyttäessäni 50 vuotta elämä muuttuu helvetiksi ja pahenee aina vaan. En olisi voinut vuosi sitten tajuta sairastuvani Lymen tautiinkin enkä tajua vieläkään. Minusta tuntuu, että Saatana vaani siellä kävelytien varressa punkin hahmossa minua ja iski oikeaan kirjoituskäteeni aivan tarkoituksella.
Ei voi mitään, ollut katkeruutta pinnassa taas. Pystyn vain hirveästi ponnistelemalla ja pinnistelemällä tekemään kaiken.
Admin 11.10.2012 klo 1.41 kirjoitti:
Nyt kun sairauksia ja vastoinkäymisiä on enemmän kuin jaksaa kantaa, vuorokaudet ovat yhä rankempia ja verottavat yhä enemmän voimia. Elämä on niin raskasta, ettei kukaan muu kestäisi samaa, mitä itse olen joutunut jo pitkän aikaa kestämään. Olen aivan varma siitä. Terveyteni on niin kovilla, että elämä voisi päättyä minä hetkenä hyvänsä. Täytyy olla ihme, että selviän tästä. Olen ollut äärirajoilla liian pitkään.
Heräsin aamulla hikeen mieli katkerana ja matalana edelleen. Ajattelin, kuinka väärin kaikki oli mennyt, ja aloin itkeskellä. Pyyhin hikeä ja itkua kahteen nenäliinaan, ja aikaa kului. Mutta jos aikoisin nousta ylös, olisi tehtävä taas jumppaliikkeet... Pakotettuani itseni niihin mieleeni tuli neurologin asiaton lausunto, joka näytti kirjoittamiseni ansiosta lähteneen vetämään. Sitten mieleeni tuli kaikki ne muut jutut, joiden puolesta täytyisi vielä taistella. En voisi jäädä rypemään itsesääliin ja antaa periksi juuri nyt - ja niin kokosin itseni taas jälleen kerran.
Minusta tuntuu, että Saatana vaani siellä kävelytien varressa punkin hahmossa minua ja iski oikeaan kirjoituskäteeni aivan tarkoituksella.
Noin olen ajatellut koko ajan; on tapahtunut niin ihmeellisiä asioita, ollut niin paljon johdatusta.
Kun tänään lähdin pyörällä kirkolle, en ollut päässyt pitkällekään, kun eteeni katuun iskeytyi lasipullo. Jos olisin ehtinyt paikkaan vain hetkeä aiemmin, pullo olisi iskeytynyt muurin takaa minuun ja olisin tullut vieläkin kipeämmäksi. Samalla hetkellä, kun pullo rikkoutui katuun, muistin Jumalalta saamani varoituksen.
Kipuja viime aikoina on riittänytkin ja kirjoittamista niin kuin ennenkin. Elokuussa kirjoitin 115 aamusivuliuskaa; raskas, karsea kuukausi takana ja paljon purettavaa. Kirjoitin siitä tussilla 19 liuskaa, jonka jälkeen uudella kuulakynällä loput 96 liuskaa, joista neljä viimeistä liuskaa kipeällä kädellä. Kipeällä kädellä jatkoin vielä syyskuunkin alussa; ensimmäisenä päivänä kolme liuskaa ja toisena neljä liuskaa, sitten pahin kipu hellitti.
Minua on kiinnostanut tietää, kuinka monta liuskaa uudella kuulakynällä kirjoittaa. Odotin ja odotin, että kynä loppuu, mutta mustetta tuli vaan, kunnes loppu koitti 18. syyskuuta neljännen liuskan lopussa, kirjoitettuani kuun alusta 60 liuskaa.
Sen jälkeen oli helppoa laskea, kuinka paljon yhdellä kuulakynällä kirjoittaa; ainakin ensimmäisen kohdalla se oli 96 + 60 liuskaa, eli yhteensä 156 liuskaa - pyöristettynä noin puolitoista sataa liuskaa.
Lokakuun aamusivut on jo aikoja sitten laskettu ja tilastoitu, yhteensä 97 liuskaa. Kirjoittaessani lokakuun aamusivuja toinen kuulakynä kului loppuun 30.10. Ensimmäisellä kuulakynällä kirjoitin 156 liuskaa, mutta toisella vain 130,5 liuskaa, josta syyskuussa 39 sivua ja lokakuussa 91,5 sivua. Ero on peräti parikymmentä liuskaa ja olen miettinyt syytä siihen. Voi olla, että olen korjaillut tekstiä enemmän ja on tullut enemmän suttuja ajatuksen kulkiessa kankeammin. Tuskinpa kukaan voi sairastaa borrelioosia ilman, että se näkyisi missään. Huvittavin ja kauhein tapaus tähän mennessä oli seurakunnan tilaisuudessa 8.11.2012. Vasemmassa kädessäni oli servetti ja leipälautanen ja oikeassa kädessäni mehukannu, josta meinasin alkaa lorottaa mehua lautaselle. Vasta siinä vaiheessa huomasin, ettei kaikki mene oikein. Mainitsin asiasta papillekin, joka seisoi aivan vierelläni.
Mutta jos tuntee oikeaksi ja seuraa intuitiotaan...
Lähes Pyhän Hengen voimalla. Monena päivänä syönyt vain kerran tai pari; eilenkin vain kaksi kertaa, iltapäivällä kermaviilin ja myöhemmin annoksen ruokaa.
Heikottaahan se, mutta tässä tilassa mukavampi olo ilman ruokaa, jonka jälkeen tulee vain huonovointiseksi.
Huomasin, että olette käyttäneet nimiehdotustani SeaMore laivan samppanja- ja viinibaarin nimenä:
Seamore, samppanja- ja viinibaari
Palkitsitte finalistin, mutta olisi ollut reilua kertoa nimiehdotukseni käytöstä ja palkita sekin jollain lailla.
Olen harjoittanut kirjoittamista vuosikymmeniä ja tiesin keksimäni nimen olevan hyvä.
Tänään 10.12.2012 tuli sitten vastaus:
Lainaus:
Kiitos viestistäsi ja anteeksi, että vastaaminen on kestänyt!
Täällä on täysi vauhti päällä, kun laivan merille lähtö lähestyy huimaa vauhtia!
Nimiehdotuksesi oli erittäin hyvä, se oli ehdottomasti myös minun henkilökohtainen suosikkini. Olimme käyttäneet sitä jo ns. ”työnimenä” ennen nimikilpailua, joten se oli ollut mukana jo jonkin aikaa.
Ja kun lemppariani ei sitten valittu laivan nimeksi, sain sen kuitenkin käyttöön shampanja baarin nimenä. Ja toinen baari laivalla on nimeltää RockMore, joten otimme sinnekin vähän vaikutteita tästä nimestä!
Mutta olet oikeassa; eihän se nyt vaikuta mihinkään, jos meillä se jo oli aikaisemmin käytössä, nimiehdotuksesi oli aivan loistava! Siksi teemmekin nyt niin, että saat lahjakortin, joka oikeuttaa risteilyyn M/S Viking Grace laivalla. Lähetämme sen sinulle postissa!
Meidän olisi tämä pitänyt tajuta itse; anteeksi! Hyvä, että olet meihin yhteydessä!
Hyvää joulun odotusta sinulle; ja hyvää risteilyä sitten kun laivalle lähdet!
Nimiehdotuksesi oli erittäin hyvä, se oli ehdottomasti myös minun henkilökohtainen suosikkini. Olimme käyttäneet sitä jo ns. ”työnimenä” ennen nimikilpailua, joten se oli ollut mukana jo jonkin aikaa.
Ja kun lemppariani ei sitten valittu laivan nimeksi, sain sen kuitenkin käyttöön shampanja baarin nimenä. Ja toinen baari laivalla on nimeltää RockMore, joten otimme sinnekin vähän vaikutteita tästä nimestä!
Mutta olet oikeassa; eihän se nyt vaikuta mihinkään, jos meillä se jo oli aikaisemmin käytössä, nimiehdotuksesi oli aivan loistava! Siksi teemmekin nyt niin, että saat lahjakortin, joka oikeuttaa risteilyyn M/S Viking Grace laivalla. Lähetämme sen sinulle postissa!
Meidän olisi tämä pitänyt tajuta itse; anteeksi! Hyvä, että olet meihin yhteydessä!
Aika kimuranttia selittelyä edellä... Ei aavistustakaan siitä, missä vaiheessa ovat ottaneet työnimensä käyttöön; tiedän vain oman nimiehdotukseni taustan. Mielessäni soi näyttelijän nimi "Jane Seymour", jonka sukunimi lausutaan samaan tapaan kuin Seamore - SeaMore, enemmän merta...
Ei ole lahjakorttiakaan ilmestynyt vielä mistään. Eivät tietty halua mukaan laivan neitsytristeilylle 13.1.2013 niin kuin sellaiset kissanristiäiset kiinnostaisivat. Mieluummin piipahtaisi joskus omassa rauhassaan Ruotsissa ja katsoisi taas kappaleen kaunista Tukholmaa.
Lokakuun aamusivut on jo aikoja sitten laskettu ja tilastoitu, yhteensä 97 liuskaa. Kirjoittaessani lokakuun aamusivuja toinen kuulakynä kului loppuun 30.10. Ensimmäisellä kuulakynällä kirjoitin 156 liuskaa, mutta toisella vain 130,5 liuskaa, josta syyskuussa 39 sivua ja lokakuussa 91,5 sivua. Ero on peräti parikymmentä liuskaa ja olen miettinyt syytä siihen. Voi olla, että olen korjaillut tekstiä enemmän ja on tullut enemmän suttuja ajatuksen kulkiessa kankeammin. Tuskinpa kukaan voi sairastaa borrelioosia ilman, että se näkyisi missään.
Mielenkiinnosta tilastoinut myös seuraavan kuulakynän keston. Kolmas kuulakynä loppui 9.12.2012 kirjoitettuani sillä yhteensä 131,5 liuskaa.
Kirjoitin joulukuussa 102 liuskaa aamusivuja, jonka jälkeen saatoin laskea koko vuoden 2012 saldon, yhteensä 1242 liuskaa.
Täyteen kirjoitettuja 26 senttimetrin korkuisia laatikoita on yhteensä viisi aloitettuani aamusivujen kirjoittamisen 6.11.1999. Jokaisessa laatikossa on noin 2500 liuskaa, liuskapinojen hipoessa yläreunaa noin 25 sentin korkuisina. Kuudennessa laatikossa liuskoja on 7 senttiä joulukuun sivut mukaan lukien, eli tällä hetkellä noin 700 liuskaa - määrän kasvaessa koko ajan. Tähän mennessä 13 vuodessa olen kirjoittanut aamusivuja jo yli 13000 liuskaa käsin.
Vaikka olen kirjoittanut niin paljon, kaikesta en ole kuitenkaan kirjoittanut enkä kaikkea maininnut edes aamusivuja kirjoittaessani.
Juuri vastikään minua alkoi kiinnostaa tietty päivä keväällä 2011. FESS-leikkaus oli tehty kaksi viikkoa aiemmin ja odotin kontrolliin pääsyä. Juttelin käytävällä vanhemman miehen kanssa, jolle oli myöskin tehty jokin operaatio. Mies oli vihainen, häneltä oli pilattu jotain ja hän sanoi tekevänsä asiasta valituksen.
Tulin uteliaaksi, olenko maininnut asiasta jossain... Tarkistin ensiksi netin ja tietokoneeni tiedostot, mutten löytänyt mitään. Raskain urakka on mennä aamusivulaatikolle ja nostaa kasa kerrallaan liuskapinoja edestä pois, jonka takia etsii mieluiten muualta. Käsin kirjoitetun tekstin lukeminen on myös työlästä.
Mutta laitettava hansikkaat käsiin ja etsittävä oikea laatikko, josta aloin mätätä liuskapinoja pois.
Viimein löysin oikeaan päivään... Koska kirjoitukset syntyvät taannehtivasti, vasta seuraavalta päivältä löytyi kuvaus kontrollissa käynnistä. Harmitti vaan, etten ollut kirjoittanut miehestä mitään - en näköjään edes jälkikäteen, kurkin myöhemmistä liuskoista.
Jospa sittenkin netissä olisi jotain, yritin etsiä äsken pitkän tovin... Eipä vaan näyttänyt olevan. Tyydyttävä sitten siihen, että on pelkän muistinsa varassa vaan.
Juttelin käytävällä vanhemman miehen kanssa, jolle oli myöskin tehty jokin operaatio. Mies oli vihainen, häneltä oli pilattu jotain ja hän sanoi tekevänsä asiasta valituksen.
Emme olekaan ainoita... Mieleeni jäi tällainen, kirjanmerkkeihin tallentamani uutinen:
Se, että saan aamusivut kirjoitettua tunnissa ja vieläpä vajaassa tunnissa, on harvinaista. Mutta minulla oli kova kiire kirjoittamaan muutakin kuin vain aamusivuja ja vedin käsialassakin mutkat suoraksi.
Tosin ennen kirjoittamista on pengottava vielä vähän sitä ja tätä...
Se, että saan aamusivut kirjoitettua tunnissa ja vieläpä vajaassa tunnissa, on harvinaista. Mutta minulla oli kova kiire kirjoittamaan muutakin kuin vain aamusivuja ja vedin käsialassakin mutkat suoraksi.
Tosin ennen kirjoittamista on pengottava vielä vähän sitä ja tätä...
Aika paljon tullut pengottua kaikkea jo aiemmin, muotoillut mielessäni otsikoita... Viime aikoina tajunnut, kuinka hurjan aktiivista aikaa yökin ja uni aivoille on. Toimetonna eivät aivot ole silloinkaan, vaan hyrräävät kaiken aikaa. Yön aikana moni juttu kypsyy kuin pullat uunissa.
En voisi ikinä turruttaa aivojani joillain unilääkkeillä niin kuin monet tekevät. Sama kuin vetäisi tietokoneesta piuhat irti.
Epämukavuus valvomisesta on pieni hinta siitä, että on skarppina ja täydessä kirjoituskunnossa 24 tuntia vuorokaudessa. Mutta jokainen taaplaa tyylillään.
Kaikki ajat ovat GMT + 3 tuntia Siirry sivulle 1, 2, 3Seuraava
Sivu 1 Yht. 3
Et voi kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa Et voi äänestää tässä foorumissa
Ohje
Käyttäjälista
Käyttäjäryhmät
Rekisteröidy
Omat asetukset
Kirjaudu sisään tarkistaaksesi yksityiset viestit
Kirjaudu sisään
Uskonkirkko | Church of Faith
Viesti 5085
Muuta tekstin kokoa: - -